Matkani eteni sitten työpaikalleni hakemaan verokorttia ja työtodistusta, nykyinen kauppiaamme näet lopettaa ja muutaman viikon päästä aloittaa uusi. Näinollen tämänhetkinen työsuhteeni on päättymässä. En tiedä mikä kohtalon tie oli vasta Hervannassa tajuta, että "ainiin perkele se verokortti," mutta suuntasimpa nokkani sitten Kalevaan. Paikalla kiskalla olikin sitten vielä nykyinen pomoni, eräs hänen vanha työntekijänsä ja kioskin uusi kauppias. Mikä säkä?! Pääsin kysymään jo nyt että olisiko minun mahdollista jatkaa työskentelyäni kioskissa tämän uuden kauppiaan työntekijänä ja sepä sopikin mainiosti. Onneasta soikeana jatkoin matkaani.
Tässä reaktioni kun sain kuulla että töitä vielä on.
Seuraavalle kiskalle päästyäni (jossa olen tähän mennessä tehnyt 2 työvuoroa mutta lisää on tulossa) karautti tämän paikan pomo että "nii mites tää sun tulevaisuus nyt ku se Kalevan kauppias vaihtuu?" Meinasin hypätä kattoon, olenko mä todella näin hyvä työntekijä että mut halutaan kaikkialle? Selkeästikin siis tämäkin kauppias haluaisi pitää meikäläisen riveissään, alkaa olemaan töitä enemmän kun ehdin tekemään.
Kun matkasin hymyssäsuin kotiin, tuntui että ihmiset bussissa alkoivat myös hymyillä. No sehän nyt on vissiin ihan jossain tutkimussissakin testattu, että kyllä, se hymy tarttuu ihan oikeasti. Pikaisesti kotona käväistyäni hymyilytti vielä enemmän, koska uusi kämppikseni on ihan mahtavan oloinen tyyppi. (Piti siis karata evakkoon poikaystävän kämpille koska nyt on Kyykkä-viikonloppu ja täällä TTY:n läheisyydessä on ehkä hieman liikaa mekkalaa siihen nähden että viikonloppuna aamuvuoroja töissä).
Kauppakeskuksessa se sitten iski. Käväisin hakemassa postista ukolleni tulleen paketin ja mietin jo siinä vaiheessa, että olipas ihanan hymyileväinen kassaneiti. Vasta hetki tämän tapahtuman jälkeen tajusin mistä se johtui. Kun tuntematon mies hymyili minulle sydämellistä hymyä ja moikkasi ohi kävellessään tajusin, että kasvoillani oli varsin mairea hymy. Äkäisenoloisten rouvienkin ilmeet muuttuivat iloisiksi heidän katseensa osuessa meikäläisen typerään virneeseen. Toki voihan tämä johtua pelkästään ah niin upeasta, juuri värjätystä tukastani.
Ryhdyin pohtimaan tätä takapajuista, kylmää ja pimeää Suomea ja tulin siihen tulokseen että täällä ei hymyillä tarpeeksi. Okei joo, onhan se tosi hankalaa näin pimeällä talvella yrittää olla positiivinen ja hymysuinen, enkä valitettavasti itsekään tee tätä tarpeeksi usein. Silti se, miten hyvä mieli tulee kun R-kioskilta tupakkaa ostaessa myyjä on hymyileväinen ja kohtelias, herättää kysymyksen siitä miksi täällä hymyillään niin vähän? Olen itse saanut asiakaspalvelijan ja myyjän työssä kiitosta asiakkailta siitä, että vaikutan aina niin hyväntuuliselta ja hymyileväiseltä, se tarttuu asiakkaisiinkin. Tuntuu moinen on kovin harvassa nykyään. Kassamyyjistä näkee suoraan läpi, että ei taas tänään olisi voinut vähempää työnteko kiinnostaa ja halutaan vaan äkkiä himaan.
Tämä mentaliteetti toteutuu rakkaassa kotimaassani aivan liian usein
Mitä jos keskityttäisiin niihin pieniin arjen hyviin asioihin ja unohdettaisiin turha negatiivisuus? Okei, syyllistyn itsekin yltiönegatiivisiin ajatuksiin ja käytökseen, olenhan draamakuningatar, vaikkakin yleensä tahattomasti. Mutta jos jo se, että kadulla kävelee vastaan hymyileväinen, onnelliselta vaikuttava tuntematon henkilö saa itsesikin hymyileväiseksi ja paremmalle mielelle niin kannattaisiko sitä alkaa soveltaa omaan elämäänsä? Mitä jos sen äkäisen ja rasittuneen kassaneidin päivä paranee siitä, että edes sinä hymyilet hänelle? Ei siinä mitään menetä, voittaa vain.
Hymyile sinäkin jollekin hassulle pienelle asialle huomena julkisella paikalla liikkuessasi, eiköhän se muihinkin tartu. Ja jos joku erehtyy pitämään virnettäsi umpihulluuden merkkinä, niin pysyvätpähän ainakin jatkossa kaukana!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti